Maljalahti osa 4: KORKEA VIERAS

Oli kuin erikoisleveässä jenkkisängyssä,  ilmankeveissä vuodevaatteissa olisi ollut Raakelin tuoksu. Hetkeen ei Sergei Pavlovits tiennyt, oliko hän Pietarissa vai Roomassa, kunnes muisti kiivenneensä iltauinnin jälkeen liuskekäytävää vierastaloon nukkumaan. Oikeastaan vierastalo olisi Sergeille Maljalahteen riittänyt, antanut elämään yksityisyyttä ja intiimiyttä, mutta aina piti valmistautua siihen, että paikalle ryöpsähtäisi väljään luksukseen tottunutta porukkaa. Jopa itse Vladimir.

Vladimir oli Sergeille mieluinen ongelma, koska rajoja omille toiveille ei tarvinnut asettaa. Nuoruudenystävä tarjosi rahaa tolkuttomasti, käyttöön ja ulkomaille siirrettäväksi. Rahan alkuperään ja siirron yksityiskohtiin Sergein ei pitänyt puuttua, riitti että kuittasi asioita papereihin niihin tarkemmin perehtymättä. Toisaalta nimen luovuttaminen ja kiinnittyminen ties mihin isoon  ja epämääräiseen vei jatkuvasti lähemmä reunaa, jonka takana ei ollut askelille tukea.

Joka tapauksessa Maljalahti oli näin kesällä paratiisi, kosminen konserttisali. Kun laiturille meni soittamaan,  joka puolelta ympäröivät rinteet toimivat akustisena kaikupohjana, joka suuntasi äänen kohti kilometrien laajuista järvenselkää ja taivasta. Italialaisen mestarin 1700-luvulla valmistamassa sellossa oli pehmeyttä ja voimaa, joka puhutteli avaruutta, ja jumalaa. Kai sellainenkin jotenkin oli, ainakin musiikissa.

Ensimmäisen kerran Sergei oli tullut lahteen oopperan orkesterissa viulua soittavan Raakelin kanssa, jonka oli tavannut Savonlinnassa  esityksen jälkeisillä illallisilla. Ensinäkemältä hän oli hurmaantunut Raakelin naurusta ja läpikuultavan hedelmäisestä ihosta. Viikon päästä ensitapaamisesta Raakel oli yöpynyt Sergein sviitissä ja kertonut Saimaan rannoista ja saarista. Elokuun helteillä heillä sitten oli mahdollisuus kanoottiretkeen ja nuotiolla vietettyyn yöhön Maljalahdessa. Siitä lähtien Sergei oli haaveillut palaavansa paikalle, vaikka tiet Raakelin kanssa muutaman kohtaamisen jälkeen olivat vieneet maailmalla ei suuntiin.

Mistään ei rakentamisessa tarvinnut tinkiä. Päinvastoin, Sergein toiveisiin oli pietarilainen arkkitehti lisännyt huoneita ja näköalaikkunoita, joiden kautta oli yhteys avaraan luontoon. Kallioon oli louhittu isot tilat, joilla oli omat tietoliikenneyhteytensä, ilmanvaihtonsa ja aggregaattinsa poikkeusoloja varten. Siitä, että laitteisto seurasi ja välitti Pietariin paikallista dataliikennettä, Sergei ei halunnut tietää. Tilat oli piirustuksiin merkitty varastoksi ja kellariksi. Tästä kellaritilasta avautui teräsovi viininmaisteluhuoneeseen. Siellä voisi dekandoida, temperoida ja maistella, kokeilla mikä lämpötila kullekin arvoviinille olisi paras.

Ilyushinin lentokonetehtaalta tilattu ovi tuotti välillä ongelmia. Kun iltapäivän aurinko lämmitti ovea ulkoa päin, raskas liukuovi jumitti. Paikallisesta metallialan yrityksestä Reiveristä tuli hyvärunkoinen nainen, joka muistutti erästä pietarilaista kiekonheittäjää. Jos Vladimir olisi ihmisenä suurempi ja tuollaisten reisien väliin pääsisi, ei olisi sellainen kiima valtaan, rahaan ja sotilaisiin, Sergei ajatteli. Ovea tutkittuaan nainen selitti sujuvalla englannilla, että kyse oli lämpölaajentumasta. Kun iltapäivän aurinko lämmittää paksun teräsoven ulkopinnan, se laajenee ja liian tarkasti mitoitettujen osien suhteet eivät pelaa. Jotta mekaniikka toimisi eri lämpötiloissa, on oven muutamia liikkuvia osia hiottava hiukan ohuemmiksi. Yritys huolehtisi asian kuntoon.

Samalta yritykseltä tilattiin tolpat ja tolppien holkit tenniskentän tarvitsemille aidoille. Tolpat sijoitettiin holkkeihin, koska tenniskenttä piti voida hetkessä muuttaa helikopterin laskeutumisalustaksi.

Perhe oli koolla huvimajalla elokuun lopun lämpimänä iltana, kun Maria Vauva.fi-päivityksiä selatessaan huudahti, niin että kaikki kuulivat: Putin oli ollut kateissa yli viikon, ja Pravdassa ja Izvestijassa oli ollut kärjekäs arviointi Putinin hallinnosta ja hänen sisäpiirinsä väärinkäytöksistä.

Leo heistä kaikista oli eniten Venäjän asioista tietoinen. Venäjällä isot henkilövalinnat olivat perinteisesti tapahtuneet julkisuudelta piilossa. Oliko Putinin aika päättymässä? Oliko pimeässä pidetty ja oikeudeton kansa viimeinkin pääsemässä tämänkertaisesta  huonosta hallinnosta. Oliko tapahtumassa isokin muutos, ja mitkä tahot olisivat muutoksen tekijöinä? Leolle tulivat mieleen Valerin kotiseudun huonot asunnot ja tiet ja juopot ennenaikaisesti vanhenevat miehet kurateillä rikkonaisissa kumisaappaissaan ja vanhat naiset hoitamassa kasvimaitaan, joiden avulla he ruokkivat läheisiään.

Äkkiä jostakin kuului lähestyvien helikopterien voimistuvaa ääntä. Ensimmäinen jäi ylös Maljalahden edustalle, niin että huvimajalle erottui roottorien säklätys. Sen perässä tuleva sininen kookas kopteri laskeutui tenniskentälle.

Otto oli livahtanut kaukoputkelleen ja huusi sieltä huvimajan kaiteen ääressä odottaville, mitä oli tapahtumassa. Laskeutuneesta kopterista kapusi ulos kolme maastopukuista miestä, jotka kiipesivät rivakasti tahoilleen lahtea ympäröiville kallioille. Vähän ajan kuluttua kopterin rappusia laskeutui varovammin vaalea, siviilivaatteinen mies, joka käveli ilman kantamuksia vierasmajan patiolla odottavan miehen luo ja halasi tätä. Vielä kopterista tuli kaksi naista ja yksi mies laukkuineen ja viulukoteloineen. Kopteri jyrähti käyntiin ja molemmat kopterit kaarsivat siihen suuntaan mistä olivat tulleet.

Myöhemmin illalla viimeksi kopterista laskeutuneet ja vierasmajassa jo pitempään asunut pystyttivät kentälle nuottitelineensä ja rupesivat soittamaan. Paikalla oli kvartetin tavallinen kokoonpano: kaksi viulua, alttoviulu ja sello. Huvimajalla kuunteleville sävelmä oli tuttu, mutta mikä sen nimi oli? Ehkä se oli ”Pavan kuolleen prisnsessan muistolle”.

Ylhäältä Maljalahden kalliolta erottui kaukoputkella pimenevässä illassa saukkeen hehkuva pää. Vaalea mies istui aikansa vierashuoneen patiolla kuuntelemassa ja meni sisälle.

Kirjoittaja:
Veikko Happonen

Maljalahti osa 3: TIEDONHALUISIA

Otto ei olisi halunnut nähdä äitinsä Marian ottavan aurinkoa Mustaniemen pihalla maha paljaana. Raskaus oli elokuulle tullessa pyöristänyt mahan pinkeäksi, ja vatsaan tatuoitu sinivihreä kissa oli levinnyt ja selästään köyristynyt kuin olisi karvat pystyssä uhannut lähestyvää koiraa. Muutenkin Otto oli vältellyt ajattelemasta tulevaa sisaren tai veljen syntymää, koska asiaan liittyi hankalia mielikuvia. Oliko niiden pakko, tuonikäisten? Isä Aro, ortodoksipappi, oli taas omissa menoissaan. Saattoi olla kaukanakin, koska seurakunta oli laaja.

Onneksi pystykorva makasi varjossa vatsa viileän kiveyksen päällä ja sitä saattoi mennä rapsuttamaan. Jotain tehdäksen Otto meni vielä aittaan ja löysi sieltä vanhan kaukoputken ja sen jalustan. Viimeksi sillä oli pari vuotta sitten katseltu kuun vuoria ja Virmasveden selän yli näkyvää Muuraismäen linkkitornia. Kai putki toimisi vielä nytkin. Sillä näkisi tarkasti Maljalahteen, mitä siellä puuhataan.

Huvimajasta oikealla huussin vieressä oli paikka, johon kaukoputken saattoi huomaamatta sijoittaa. Oksien välistä näkyi tarkalleen Maljalahden vasen sivusta ja pieni osa rakennelmia. Mitään ei näyttänyt olevan tekeillä sillä alueella, jonne saattoi nähdä. Varsinaisen huvilan jatkeena oleva kahteen tasoon rakennettu pienempi rakennus oli jo viikkoja ollut valmiina.

Kotitalon alapuolella tiellä näytti pyöräilevän joku Kuottuuseen päin ja pysähtyi kyltin eteen. Sehän oli Lili kukkamekossaan, nainen jota poikasetkin tiesivät sanoa kullihavukaksi. Muutenkin oli Kuottuun niemen tienoilla liikkunut viime kuukausina epätavallisia kulkijoita, marjastajia ennen marjojen kypsymistä ja yksi eksynyt suunnistaja. Tämä oli etsinyt aivan toisaalla olevaa kiintorastia ja olisi ilman Oton opastusta mennyt Kuottuuseen.

Kylällä kerrottiin, että kaikenlaisesta tekniikasta innostuneet Mikkosen pojat olivat hankkineet dronen, minikopterin, jonka kameralla pystyy kuvaamaan etäältä katveessa olevia asioita. Pojat olivat kuvanneet kaikenlaista ja viimein ohjanneet veneestä käsin dronea Kuottuunniemen toiselta puolen Maljalahden kohdalta. Kuvaa lahdesta oli tullut muutamien minuuttien ajan, mutta kun pojat olivat laskeneet korkeutta tarkemmin nähdäkseen, kuva oli hävinnyt. Koska laukauksen ääni tuli heti perään, pojat tiesivät, että drone oli ammuttu alas.

Oliko dronen alas ampuminen laillista, sitä ei kukaan tiennyt. Ei myöskään sitä, oliko laillista vakoilla ja kuvata ihmisiä heidän yksityialueellaan. Niinpä kukaan ei loppujen lopuksi nostanut asiasta haloota.

Illalla koko oma porukka oli koolla huvimajalla. Tarkoitus oli grillata ja syödä yhdessä, mutta eikös tullut paikalle Paavo, jonka tavallisesti löysi kylän ainoasta kaljakapakasta. Onko se tulossa viinaa kyselemään, vaikkei ole täältä ennenkään saanut, Leo arvaili, kun näki Paavon nousevan pitkulainen kassi mukanaan rinnettä huvimajalle.

Paavo kertoi ääni väristen isänsä neljäkymmentä vuotta sitten tapahtuneesta kuolemasta, kyseli sitten, oliko Leolla myytävänä tämän tekemiä haukivaappuja. Entä olisiko viinaa? Ei ollut vaappuja eikä viinaa yli oman tarpeen. Vielä Paavo kyseli, mitä Kuottuussa tapahtuu.

Paljonkin Mustaniemessä Kuottuun tapahtumista tietysti tiedettiin, mutta raporttia ei haluttu antaa, koska Paavon puheet yleensä levisivät muuntuneina versioina. Kohta tämä oli jo menossa huussiin kassi mukanaan, mutta Leo nappasi hihnasta kiinni ja kysyi, miksi laukku oli otettava mukaan. Paavo sanoi, että laukussa oli kiikari, ja tunnusti kohta, että se oli kiväärissä kiinni, kun se oli siitä työläs irrottaa, uudelleen kiinnittää ja sitten vielä kohdistaa.

Myöhemmin illalla Paavon lähdettyä kuului Maljalahden suunnalta tunteikasta sellon soittoa. Maria arveli, että se oli Tsaikovskia.

Jatkuu ensi viikolla

Kirjoittaja:
Veikko Happonen

Maljalahti osa 2: OTTO

Otin mukaan virvelin ja vieheitä ja pusakan taskuun kiikarin, kun lähdettiin Rekon kanssa utsimaan, mitä Kuottuussa tapahtuu. Leo mulle sanoi vaivihkaa, että ei sitten mitään sankaruuksia. Reko oli minua odottamassa kannaksella kallion takana.

Arvasin heti, että Reko oli ottanut mukaan virvelin lisäksi Nagantin ja patruunoita. Ne oli sillä maiharin sivutaskussa, näin sen kun tasku pullotti ja se puoli maiharista roikkui alempana. Me oltiin ammuttu sillä Nagantilla hiekkakuopalla paksun runokirjan kanteen, ja hyvin se oli toiminut. Luoti oli uponnut sivulle 112, jossa oli runo puun latvaan kiivenneestä hauesta.

En sanonut mitään, kun se luvaton ase oli Rekon oma asia.  Jos jäisimme kiinni, se olisi kuitenkin turha kapine, hankala selitellä. Jos hankaluuksiin on pakko mennä, on ainakin oltava varma, ettei häviä, oli Leo minua jo pienestä opettanut.

Kierrettiin kieltotaulu kaukaa kahlaten, mistä se oli mahdollista ohittaa näkemättä. Heiteltiin harvakseltaan niitä tavallisia paikkoja, joista saattoi kunnon kalankin saada. Rekon uistimeen tarttuikin sen verran vauras hauki, että Reko sen suolisti ja jätti puunhankaseen paluumatkalla mukaan otettavaksi.

Kun tultiin Maljalahden kohdalle vastakkaiselle puolelle niemeä, kuulosteltiin ja jätettiin virvelit kalliolle. Oli valittava reitti harjanteelle. Päätettiin kiertää sivulta, kun suoralla, jyrkällä reitillä voisivat irtokivet lähteä vierimään. Tuuli taivutti ylhäällä olevia puita Maljalahden suunnalta, joten aivan pieniä ääniä ne eivät lahteen asti vastatuuleen kuulisi. Muistin edelliskesältä, miten lähelle hirveä olin metsässä kovalla tuulella päässyt, ennen kuin se tajusi kimmota pystyyn.

Puuskat ryöpyttivät mäntyjä ylhäällä harjanteen laella, kun kyyristelimme paikoille, joista lahden alueen saattoi nähdä. Lahtea ympäröivä rantahietikko oli miltei koskematon. Vain harvoja puita oli kaadettu, loput suojattu laudoilla. Seefferi makasi kuono käpälien välissä selälle päin. Ainakaan se ei ollut meitä huomannut. Tyynellä olisimme jo paljastuneet.

Rakennuksen pohjan valu oli valmis, vaihtelevan kokoisten legopalikoiden kaareva asetelma, joka ulottui oikealla olevaan pystysuoraan kallioon tehtyyn aukkoon asti. Osa tiloista tulisi siis kallion sisälle. Taukotupa tai toimistokoppi, mikä lienee, oli melkein alapuolellamme heti rinteen alla. Sen seinustalla oli kolme tavallista autoa ja maastonvihreä Hummer kuin valmiina syöksymään kohti kylää. Kauempana rantahietikon luona oli traktori ja kauhakuormaaja. Seinäelementtejä ja seinän korkuisia näköalaikkunoita oli valmiina muovien ja pressujen suojaamina.

Kaksi miestä oli rannassa siirtämässä paikoilleen laiturielementtejä, kaksi purki sokkelin kehikkoja ja yksi tuli kallion aukosta raahaten paineletkukieppiä. Kuinka paljon miehiä oli kallion sisällä, sitä ei voinut tietää. Hätkähdin kyytä, joka luikerteli puolentoista metrin päässä kohti, mutta haistoi minut ja hetken harkittuaan muuttii suuntaa.

Äkkiä tuli lyhyt ja paksu mies alapuolellamme olevasta kopista ja huusi jotain venäjäksi, niin että  miehet jättivät hommansa ja tulivat rinkiin miehen eteen. Ne olivat kaikki laihempia ja silmin nähden tottuneita kuuntelemaan kyselemättä. Koirakin valpastui, nousi jaloilleen ja vilkaisi miehiä, mutta kääntyi sitten nuuhkimaan järven yli tulevia hajuja.

Miehet vilkuilivat vähän ympärilleen ja tien suuntaan ennen kuin menivät omiin hommiinsa. Olimmeko sittenkin joutuneet jonkin kameran keilaan? Vain yksi niistä, paineletkumies, kipusi paikkaan, josta saattoi nähdä sekä koko lahden että tien suuntaan. Meidän pitäisi olla entistä varovampia, mutta onneksi poistumisemme rinnettä alas jäisi miehen katseelta piiloon.

Näin että Reko halusi vaihtaa suojaisempaan paikkaan, vaikka hän minusta oli hyvin katseilta piilossa. Yritin kädellä näyttää, että rauha, rauha, mutta hän ei kai  huomannut vaan hiippaili kyyryssä harjanteen taakse kiven luo, johon paineletkumies ei ainakaan näkisi. Ja niin sitten kävi, että sammalen alla olevat pyöreät kivet muksahtivat toisiaan vasten, minkä sekä seefferi että mies kuulivat. Koira haukahti ja kiskoi hihnaansa suuntaamme ja paineletkumies alkoi kävellä harjanteen sivua viistoon ylös meitä kohti

Jos Reko jäisi kiinni Naganteineen, olisimme molemmat kusessa, joten viittasin Rekoa livistämään ja nousin näkyviin, hän kun oli paremmin katveessa kuin minä. Kävelin rinnettä alas, samalla kun mies käveli minua kohti.

Mies ei vastannut tervehdykseeni, vaan viittasi päällään kohti työmaakoppia. Seefferi tempoili hihnassaan suuntaani mutta ei haukkunut eikä paljastanut hampaita. Ehkä sitä ei ollut koulutettu käymään ihmisten kimppuun tai sitten se oli niin hyvin koulutettu, että se kävisi päälle vain käskystä, siinä tapauksessa että lähtisin pakoon. En halunnut ottaa selvää tästä asiasta.

Kun tulimme työmaakopin rappusille, jässikkäpomo tuli rappusille ja kysyi jotain kiinniottajaltani. Sitten se huusi jotain Anatolia ja viittasi minut sisälle. Mies maleksi paikalle. Se osasi kummallista suomea, vaikka venäjää oli aina sana tai pari siellä välissä: Miksi olin heitä kurkkimassa, oliko joku minut lähettänyt, mikä on nimi ja missä asun. Sanoin, että olin vain virvelöimässä ja halusin nähdä, mitä Maljalahdessa puuhattiin, kun se oli minulle tuttu paikka lapsesta lähtien. Kun sanoin asuvani Mustaniemessä ja osoitin sinne päin, miehet vaihtoivat katseita. Ne olivat varmaan kuulleet Leon komentoäänen ja ottaneet hänestä muutenkin selvää. Minulle sanottiin vain, että niemi oli nyt yksityisaluetta eikä sinne saanut tulla. Olisi parempi kalastella muualla.

En ruvennut niille selittämään, että Suomessa on jokamiehen oikeus, kun ne eivät olisi sitä uskoneet. Tulomatkalla otin mukaan Rekon suolistaman hauen puunhankasesta, kun se oli siltä unohtunut.

Jatkuu ensi viikolla

Kirjoittaja:
Veikko Happonen

Maljalahti osa 1: LEO

Kipu tuntui päässä asti. Vanha veitseniskun lapaan jättämä kireys vihoitteli taas, vaikka  vammautumisesta oli kulunut kymmeniä vuosia. Vakituisen taisteluparin Valerin laukaus oli pudottanut naisen hänen päälleen Marakechissä, ennen kuin tämä oli ehtinyt lyödä uudelleen. Legioonan lääkintämies oli kuronut haavan umpeen ja kaatanut sen päälle desinfiointiainetta. Puudutuksen Leo oli hankkinut sisäisesti paikallisella  viinalla.

Mutta nyt oli nyt, rauha tässä maassa. Vai oliko sittenkään? Kuottuu oli myyty, niemi jota Leo, poika ja nyt pojanpoika Otto olivat tottuneet pitämään melkein omanaan. Kylällä oli nähty Venäjän rekisterissä olevia autoja, joiden lasit oli tummennettu, Kuottuun niemen puoleenväliin oli harvesteri avannut tielinjan, ja muutaman sadan metrin päästä Mustaniemen päärakennuksesta niemeen johtavalta tieltä kuului katepillarin telaketjujen ääni.

Kalasääski katkaisi  lentoon lähtiessään lahon seisontaoksan, kun Leo nousi polkua kallion huipulle huvimajaan. Oksa vieri kallion kuvetta alas ja loiskahti jossain jyrkänteen alla. Paikalta oli näköalat Virmasvedelle ja Kuottuun kärkeen saakka puolentoista kilometrin päähän. Rakennuksia olivat ostajat suunnitelleet Maljalahteen niemen sivulle. Piirustuksista oli kunnan rakennusmestarilta kyselty, mutta tämä oli ollut vähäsanainen. Sinne lahden suuntaan sääksi lensi. Sillä oli ollut vuosia laaja risukkoinen pesä petäjässä ylhäällä lahden takana.

Katepillari kolisi niemen tyveen ja alkoi saman tien työnnellä metsään avatulta linjalta kantoja. Tuolla vauhdilla se ehtisi raivata tien  Maljalahteen asti iltaan mennessä.

Toukokuun lopun iltana sopivan suuntainen tuuli alkoi tyyntyä, ja Leo lähti laskemaan verkkoja. Samalla näkisi selvemmin, mitä Maljalahdessa puuhataan. Tähän aikaan vuodesta sopiva paikka verkoille oli luodosta syvänteeseen päin parin sadan metrin päässä Maljalahdesta.

Lahteen oli ilmestynyt työmaakoppi ja kaksi suurta telttaa. Yhden ison farmarin perässä oli asuntovaunu. Perustuksia oli kaivettu ja kalliota räjäytetty ja louhittu lahden perukkaan kalamiesten nuotiopaikan taakse, mutta rantaa kiertävä hietikko oli jätetty ehyeksi. Joku rakentajista pysähtyi hetkeksi hänen verkonlaskuaan seuraamaan, muut istuivat nuotion ääressä.

Kun Leo souti takaisin Mustaniemen suuntaan, alkoi Maljalahdessa räiskintä ja pauke ja kohta kuului kiväärin piukea ääni. Ne ampuivat jotain vedessä olevaa, kelluvaa kohdetta tai minkkiä, joita tähän aikaan rannoilla uiskenteli. Lekua alkoi sapettaa. Kun vedestä kimmonnut luoti surahti läheltä, hän ärjyi miesjoukolle ensin suomeksi ja päälle muutamia venäläisiä uhkauksia ja kirouksia, joita hän oli Valerilta legioonassa oppinut. Pauke loppui heti ja joku pelle kävi nuotiopaikalta valkoisen t-paidan jota muiden riemuksi kepin nokassa heilutteli.

Niemen uudesta omistajasta ei paljon tiedetty, joku Group se oli. Arvailuja oli sitäkin enemmän. Joku venäläinen oligarkki se kai olisi, välistävetäjä, joka jemmasi varojaan paikkoihin, jossa omaisuudella olisi parempi turva kuin Venäjällä. Jotkut ehdottivat itse Putinia, mutta toiset tiesivät, että hänellä on jo isoja huviloita ainakin Laatokan saaressa ja Krimillä. Mutta entä jos hän tarvitsisi turvapaikan niiltä, joita oli vallassa ollessaan antanut ryövätä ja kaltoin kohdella?

Ajoittain Maljalahden suunnalta kuului räjähdyksiä. Siellä ei ammuttu pintakiviä vaan louhittiin kalliota, koska pinnassa olevat kalat säikähtivät tärähdyksiä laajalti järven alueella. Ensin hyppäsivät kalat ja parin sekunnin kuluttua kuului jyrähdys. Huomiota herätti sekin, että uudelle tielle niemen tyveen oli pystytetty kyltti, jossa ilmoitettiin suomeksi, englanniksi ja venäjäksi, että alue oli yksityinen. Niinhän täällä kaikki paitsi maantiet, Leo totesi.

Monet kyselivät Leolta ja jotkut jopa asiakseen soittelivat, mitä Kuottuussa tapahtuu, koska kaikki liikenne niemeen kulki Mustaniemen talon alapuolelta vievää tietä. Tarkkoja uutisia Leo ei suostunut kysyjille raportoimaan. Kyllähän liikennettä oli, vain harvat kuorma- ja henkilöautot olivat Suomeen rekisteröityjä. Henkilöautoissa kulkevista ei saanut selkoa, autot olivat isoja ja lasit tummennettuja.

15-vuotias pojanpoika Otto oli koko viikon istuttanut männyntaimia hakkuuaukealle ja kaipasi nyt vapaata. Leo arvasi, minne poika oli menossa, kun tämä järjesteli kalakamppeitaan. Menköön vaan, eivät mitkään kyltit estä Kuottuuseen menemistä, kyllä täällä liikkua on aina saanut, omistipa maat kuka tahansa. Jos ei poikaa ajoissa kuuluisi, Leo kävisi hänet hakemassa.

Jatkuu ensi viikolla

Kirjoittaja:
Veikko Happonen